Aina toisinaan tulee vastaan varoituskylttejä ja -logoja, joiden olemassaolo saa huojumaan uskon ihmiskunnan maalaisjärkisyyteen. Vaikkapa tämä, jota katselen päivittäin.

Jos lähtötilanne on tämän näköinen pönikkä...

Josta lähtee letku täynnä kirkkaanvihreää nestettä...

Niin voiko jollakulla oikeasti käydä mielessä juoda siitä?

Tänään luvassa pieni oppitunti ranskalaisesta popkulttuurista.

Tänään nimittäin tulee kuluneeksi 20 vuotta Michel Bergerin kuolemasta, näin ainakin aamulla telkkarissa väittivät. Michel Berger oli lauluntekijä, jota vieläkin arvostetaan yhtenä merkittävimmistä nykymusiikkiin vaikuttaneista. Mies kirjoitti lauluja itselleen, mutta etenkin muille. Tietenkin puolisolleen France Gallille, mutta Berger vaikutti myös suuresti Johnny Hallydayn uran uuteen nousuun 80-luvun puolivälissä.

Itse esittämistään La groupie du pianiste taitaa olla yksi tunnetuimpia:

70-luvun lopulla Berger sävelsi Starmania -rock-oopperan, jonka levytys taitaa vieläkin olla kymmenen myydyimmän ranskalaislevyn joukossa.

Bergerin biisejä lauletaan nykyäänkin aina uudestaan ja uudestaan. Minulle mies oli yksi ensimmäisistä kosketuksistani ranskalaiseen nykymusiikkiin, sillä Star Academyn poppoo levytti kokonaisen kokoelman kuoleman kymmenvuotismuistopäivän kunniaksi. (Joko siitä on kymmenen vuotta? Huimaa.) Ah kattokaa nyt noita poikia. Ei ihme että olin Star Ac' 2:n fani silloin parikymppisenä :D

Michel Berger otti ja kuoli sydänkohtaukseen, tennismatsin jälkeen, 44-vuotiaana ja tosiaan tasan kaksikymmentä vuotta sitten.

Kertokaa joku minulle, millä logiikalla Lillen flaaminkielinen nimi on Rijsel? Olen yrittänyt löytää samankaltaisuutta, mutta vähän heikoksi jää.

Olen hörähdellyt nimiongelmille muutenkin viime päivinä. Tosin omalla kohdallani. Tämä oli odotettavissa naimisiin mennessä, mutta silti on vähintäänkin koomillista nähdä kirjeitä, joihin nimet on lähinnä arvottu.

Siis. Minttu ei ole ranskalaisille nimi. Se on käsittämätön kasa kirjaimia jotka seuraavat toisiaan, ja joita ei voi oikein lausua.

Näin naimisiinmenon jälkeen päätin olla masentavan perinteinen, ja ottaa käyttöön tuon miehen sukunimen. Ja tästähän se huvittavuus alkaa. Miehen nimi kun on harvinainen sukunimenä, mutta hyvin yleinen naisen etunimenä. Vähän kuin sukunimenä olisi Suomessa 'Laura' tai 'Jenni'.

Sitten kun eihän minulla ole henkkaria minkäänlaista muuta kuin tyttönimellä, niin useimpiin yhteyksiin olen vielä laittanut molemmat sukunimet peräjälkeen, kuten täällä voi halutessaan tehdä. Ilman yhdysviivaa. Joten olen sitten saanut kirjeitä malliin:
Sukunimi MINTTU tai Sukunimi TYTTÖNIMI.
Vaikka kuinka yritän sitä kirjoittaa KAPITAALEIN, kuten Ranskassa kuuluu kirjoittaa sukunimi, jotta tiedetään mikä nimistä sellainen on. Mutta ei. Liian vaikea käsittää. Ne varmaan ajattelevat, että "höyrähtänyt ulkomaalainen, ei edes tiedä mikä on kapitaalien tarkoitus".

Noh, ite läksin.

Mikä on tämä outo valoilmiö, joka saa ihmiset heittäytymään paitahihasilleen, istumaan terassille ja tulemaan torille sunnuntaiaamuna? Tällaista ei ole näkynyt miesmuistiin. Ainakaan jos kyse on kovin pienestä miehestä.

Toisaalta, torilla on aina sakkia sunnuntaisin, satoi tai paistoi. Ja eilen oli vielä melkein rauhallista, ehkäpä ramadan pikkuisen tasoittaa pahinta tungeskelua päiväsaikaan auringon alla.

Voisi pistää raksin seinään senkin takia, että tänään oli ensimmäinen päivä koko kesänä, jona minä tarkenin lyhythihaisessa puserossa työhuoneessani. Ilman sukkia en sentään, ei nyt hurjaksi ruveta.

Katsottiin muuten eilen leffa. Tai mieshän tuon oli jo nähnyt, mutta minulta oli jäänyt väliin. Vuorossa oli Intouchables, eli elokuva joka teatterissa pyöriessään rikkoi kaikenlaisia ennätyksiä. Kiipesi mm. Ranskan kolmanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi, Titanicin ja Bienvenue chez les ch'tis:n jälkeen.

Elokuva on vapaa sovitus Philippe Pozzo di Borgon tarinasta. Neliraajahalvaantunut miljonääri palkkaa henkilökohtaiseksi avustajakseen mustan lähiöiden kasvatin ja pikkurikollisen. Ja kuten kivassa elokuvassa kuuluu, molemmat oppivat toisiltaan. Olihan se oikein hupaisa palanen sunnuntai-illalle, sopivasti liikuttava olematta saippuasentimentaalinen ja paikoitellen oikeasti hauska. Mutta ei tuo nyt ihan vielä päässyt siihen Parhaiden Elokuvieni listalle, vaikka lämpimästi suosittelenkin.

Knoppitietona kerrottakoon, että toinen leffan pääosaesittäjistä, Omar Sy, sujuvasti kieltäytyi menemästä lounaalle, jonka silloinen presidentti Sarkozy järjesti elokuvan kuvaustiimille. Virallisesti syynä olivat työkiireet, mutta epävirallisia syitä voi vain arvailla...

Kävelin, kuten joka aamu, omiin ajatuksiini painautuneena ja kuulokkeet korvissa pikkukaupungin katuja asemalta sairaalalle. Eräässä kadunkulmassa silmiini osui kaksi hevosta.
"Jaa, kaksi hevosta."

Hetkinen, kaksi hevosta keskellä kaupunkia?

Siinä vaiheessa kun tajusin, että ne kaksi hevosta vetivät kärryä, johon roskakuskit heittelivät kierrätysroskapusseja, kaivoin puhelimen taskusta ja heittäydyin paparazziksi.

Tää on nyt kai sitä kestävää kehitystä.