Onpas kiva olla pitkästä aikaa rehellisesti hyvällä päällä. Sellaisella "lauleskelen itsekseni Kotiviiniä oudolla kielellä vaikka vanhainkodin asukkaat kuinka katsoisivat kummasti" -hyvällä päällä. Tai "tuijotan junan ikkunasta peltoja ja hymyilen itsekseni" -hyvällä päällä.

Ei tähän mitään erityistä syytä ole. Kirjoittaminen on sujunut, tarina halusi tulla kerrotuksi. Olen nukkunut ihmisiksi ja ostanut purkin vitamiineja. Ulkona paistaa viimeinkin melkein aurinko. Ainakin pari päivää. Työhuoneessa on ns. saatanan kylmä, mutta eipähän tule jumiuduttua paikalleen. Jääkaapissa on aineksia tarte flambéeseen (johonkin sekin kerma pitää käyttää) ja kahviakin on kun keittää. Kumman rakkaasta Kirjavinkattiin.

Kotona saa vaikka tanssia, tällä olemattomalla rytmitajullaan.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kiusaavat työssäkäyvää ihmistä.

Minä en ehdi postiin viikolla. Tai siis, postiin kyllä, jos ajatellaan postia noin niin kuin geneerisenä entiteettinä (tuo ei ollut suomea), mutta lähipostiimme en jouda. Se aukeaa aamulla viisi minuuttia ennen kuin minun pitää olla junassa ja sulkeutuu illalla kolme minuuttia sen jälkeen kun saavun takaisin kaupunkiin.

Ja mieskin on ollut pari viikkoa poissa kotoa, en ole voinut lähettää sitäkään hakemaan vartovia pakettejani.

Olen siis odottanut lauantaita kuin sitä kuuluisaa kuuta nousevaa. Heräsin aamupuolella päivää, kävelin postille sateen alla ja keltaiset kumisaappaat jalassa ja sitten huomasin oven olevan kiinni. Metallikaihtimineen kaikkineen.

Ihmettelin asiaa ääneen ohikulkevalle naiselle ja hää minua katsoi hieman hitaasti: "Niin tuota, ei se kyllä tänään aukene, on 14. heinäkuuta."

Perskeleen kansallispäivät. Mitä sitä pitää pyhiä tunkea ainoalle viikonpäivälle, jona voisi tehdä jotain olennaista?

Lidl sentään oli auki. Minä ja muu tuulipukukansa. Sain suklaata lohdutukseksi.

Ranskalaiset kuluttavat lääkkeitä eurooppalaisista eniten. Ranskalaisilla on myös kumma tapa hypätä lääkärin pakeille jokaisen lentsun takia. Ok, olen minäkin jonkin kerran hypännyt, kun tarvitsin lääkärintodistuksen töihin, että saatoin kaivautua peiton alle pariksi päiväksi. Mutta täällä tunnutaan uskovan enemmän lääkärinkabinetin voimaan kuin silkkaan lepoon. Ja sitten kun siellä käy, niin palaa kotiin puolen metrin mittaisen lääkemääräyksen kanssa.

Pariinkin otteeseen olen apteekissa sanonut, että "tuota en tartte, tuotakaan en tartte... ja tuota taitaa jo olla, eli ei". Paitsi että siinä vaiheessa kun reseptissä on grammaista parasetamolia, siihen käyn käsiksi ihan varmasti.

Tässä maassa on nimittäin naurettava politiikka särkylääkkeiden suhteen. Reseptittä saa särkylääkettä 400 mg saakka. Muutama vuosi sitten ei saanut kuin kaksisatasia. Ihmiset, jotka napsivat ties mitä muita pillereitä, pelkäävät kuollakseen särkylääkkeitä. Niin kuin silloin kun tuo toinen puolisko joskus vuosia sitten jumiutti selkänsä. Miehen kokoinen miesihminen. Minä kaivoin kaapistani ibuprofeenia (200 mg) ja sanoin, että: "Ota kolme saman tien niin saat sen lihastukon helpottamaan ja onnistut edes nukkumaan."
"Mitä, kolme? Minähän kuolen yliannostukseen!"

Olisitte nähneet ilmeeni.

Täällä rajaseudulla tilanteen huvittavuus vielä korostuu, kun ei tarvitse kuin pistäytyä polkupyörällä tuossa Belgian puolella ja samoja valmisteita saa kasisatasina reseptittä.

Tämä kaikki pohdinta lähti liikkeelle, kun päivällä pistäydyin sairaalan vieressä olevassa apteekissa ja kävin jokseenkin absurdin sananvaihdon:

"Haluaisin ibuprofeenia, kiitos."

Farmasiaihminen tuo käsissään paketin, jossa lukee 'Ibuprofène 200mg'.

"Eikö teillä olisi nelisatasta?"

"Se on reseptillä."

"Öh? (sanoin tosiaan jotain suunnilleen yhtä eleganttia) Kyllä mä taannoin sain ostettua nelisatasta Nurofenia."

"Noh se on Nurofenia."

"Mutta Nurofenhan on ibuprofeiinia."

"Joo, mutta siinä on paketissa vähemmän." (Hakee Nurofen-paketin ja sen semmoisen geneerisen ibuprofeiinipaketin.) "Kuten huomaatte, tätä toista ibuprofeenia myydään vain reseptillä."

Ostin särkylääkkeeni ja jäin miettimään, mikä logiikka koko hommassa oikein oli.

- - -
[Kuva: EssjayNZ, CC by-nc-sa 2.0]

Paitsi että tänään on tiistai.

Eilen oli maanantai. Kovin maanantainen maanantai, joka alkoi sillä, että minä ja parikymmentä muuta työmatkalaista seisoimme junalaiturilla hoomoilasina ihmetellen, missä juna mahtaisi olla. Kenelläkään aamukahdeksan urautuneella ei käynyt mielessä, että kesäaikatauluissa on pienen pieni alaviite, joka lällättää päin naamaa:
"Hä hä HÄÄÄ, ettepä ookaan lomalla, minäpäs olen, 27. elokuuta saakka."

Menin siis töihin seuraavalla junalla.

Itseäni fiksummalla puhelimella oli ärrinmurrinpäivä, joka onneksi talttui iltapäivään mennessä.

Töistä palattuani menin ostamaan käsidesiä. Ostin kasvovettä ja vitamiineja, hammasharjoja ja Kumman Vaatteen joka hyökkäsi kimppuuni vaatekaupan alennusrekistä, mutta käsidesiä ei ole vieläkään.

Ja kun nostelin käsiäni sovituskopissa sovittaessani Kummaa Vaatetta, rintaliiveistä petti olkain. Pff.

Mutta onpahan kalavaate.

Lampas. Lampaksia. Sunnuntailampaksia.

Mutta varsinaisesti minun piti kirjoittaa köyhyydestä.

Kuulin aamulla televisiosta, että uusimpien tilastojen mukaan 13,5% ranskalaisista elää alle virallisen köyhyysrajan, eli alle 945 eurolla kuussa. Se on määrällisesti huiman paljon, päälle 8 miljoonaa henkeä. Suhteellinen köyhyys on vielä paljon suurempaa. Monet tienaavat työstään minimipalkan, josta käteen jää noin tonni kuussa. Varsinkaan kaupungeissa ei silläkään eletä leveästi, jos ollenkaan. Viisikymppiä kuussa yli köyhyysrajan, ei tuolla juuri juhli jos on kummallisia kuluja.

Samalla todettiin, että yksi kolmesta aikuisesta ranskalaisesta on kokenut köyhyyttä vähintään vuoden jakson elämänsä aikana. Eikä tilanne varmaan ole tuosta juuri paranemassa. Virallinen työttömyysprosentti tässä maassa on miltei kymmenen.

Mutta televisiossa puhuttiin ainoastaan siitä rahallisesta köyhyydestä. Monet muut määritelmät ovat paljon mielenkiintoisempia. Tämä pariskunta ei rahassa kieri, ennemminkin päinvastoin. Jos summa lasketaan per nenä, taidamme jäädä tuon rajan alle. Sen sijaan en ole ikinä osannut hahmottaa itseäni köyhäksi, ainoastaan rahattomaksi.

Suomalaiset sosiaalipolitiikan ja köyhyyden tutkijat Olli Kangas ja Veli-Matti Ritakallio toteavat, että köyhyydessä on kysymys sosiaalisen toimintakyvyn rajoittuneisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että "henkilöllä ei ole mahdollisuus elää ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevalla tavalla". (1)

Tuo ei päde meihin ollenkaan. Olemme molemmat keskimääräistä koulutetumpia ja työkykyisiä. Osaamme ympäristön kieltä ja jos emme osaisi, kykenisimme todennäköisesti löytämään avuksi jonkun joka osaa. Asumme ehkä ghettokaupunginosassa, mutta meillä on neliöitä enemmän kuin keskimääräisellä opiskelijapariskunnalla yleensä.

Mutta sitä minä en ihan ihan noissa artikkeleissa ja tutkimuksissa ymmärrä, että miksi kaiken kulutuksen ja elintason pitäisi koko ajan kohota? Sitä tavoittelemalla ei näköjäänkään päästä puusta pitkälle. Kulutuksen leikkaaminen käsitetään heti suoraan köyhtymiseksi, ei nähdä, että se voi olla myös tietoinen valinta.

Parempi on se päivä, jolloin köyhyystilastoja tarkastellaan kaleidoskoopilla. Yhteen ryhmään ne, jotka vasten tahtoaan joutuvat kuluttamaan vähemmän ja siitä kärsivät, toiseen ne, jotka tietoisesti kuluttavat vähemmän, kolmanteen ihmisiä, jotka näkevät rahattomuuden ohimenevänä tilana ja neljänteen ne, jotka eivät näe valoa tunnelin päässä.

- - -
(1) http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%B6yhyys
- - -