Kröhöm.
*testaa ääntään*
Kyllä, olen todistetusti hengissä. Tässä olen enkä muuta voi.

Töissä läpikäytiin viime viikolla sellainen ihanuus kuin sertifiointi. Se on ranskalaisille sairaaloille pakollinen, joka neljäs vuosi toistuva operaatio, jolla pyritään takaamaan hoidon laatu ja turvallisuus. Vaikka sitä noin teoriassa valmistellaankin pitkässä juoksussa (anteeksi svetisismini), niin voitte kuvitella, että viimeiset kuviot kaatuvat niiden niskaan, jotka ovat hela hoidon suunnilleen organisoineet. Olin sairaalassa seitsemän päivää viikossa ja kellon ympäri. Eilinen sunnuntai, pitkään nukuttu aamu tuntui suorastaan omituiselta. Kun joka aamu herää, käy suihkussa, kiskoo jotain vaatetta niskaansa ja raahautuu junaan, siinä kummasti hämärtyy arjen ja viikonlopun raja. Onneksi on mies, joka laittaa ruokaa.

Eilen sitten olin jopa niinkin aikaansaava ja tehokas, että kävin torilla. Se ilahduttaa aina kun sinne jaksaa sunnuntaina mennä. Eilen varsinkin, kun pieni lumisade piti pahimmat ihmismassat poissa, mutta ilma oli kuitenkin sen verran leuto, että paikalle vaivautuneet olivat hyvällä tuulella.

Varsinaisesti minun piti kuitenkin kirjoittaa jostain yhtä mielenkiintoisesta kuin metrokortin uusimisesta. Tällaisena köyhänä ja virallisesti työttömänä (olen siis sairaalalla työharjoittelija) saan metrokortin ilman edestä. Sinne pitää vain joka kuukausi viedä kopio eräästä tietystä paperista. Homma on tehty hirvittävän helpoksi siinä mielessä, että kortin voi uusia korkeintaan kaksi päivää ennen kuin sen voimassaolo umpeutuu. Älkää kysykö miksi. Enkä minä tietenkään viime viikolla ehtinyt sinne asiakaspalveluun sellaiseen aikaan, että se olisi ollut vielä auki. Joten kortti otti ja umpeutui.

Torstaina vihdoin totesin, että "tänään varmaan ehdinkin". Vaikka oikeaa paperia ei tietenkään ollut mukana. Ajattelin, että tokihan sellaisen saa työkkärin sivuilta tulostettua. Paitsi että siellä oli puolentusinaa erilaista todistusta, joista yksikään ei näyttänyt samalta kuin se, joka yleensä tulee postissa. Arvoin yhden, tulostin, menin asiakaspalveluihmisen luokse ja tokihan hän sanoo jotta: "Madame, tämä ei ole oikea paperi."

Fuuuu. "Siellä on kuusi eri mahdollisuutta siellä sivuilla, pitää olla tämänniminen", hän jatkaa ja kirjoittaa lappuseeni oikean todistuksen nimen.

Minä sitä paperia enää illalla muista, saati seuraavana aamuna lähtiessäni luennolle. Hyppään metroon ihan kuten joka aamu, pidemmälle ajattelematta, ja vasta kun päätepysäkillä on lauma tummanvihreisiin takkeihin pukeutuneita miesihmisiä, joita tarkastajiksikin kutsutaan, tajuan, ettei minulla ole voimassa olevaa matkakorttia.

Kävelen lähimmän luokse, tunnustan syntini, etsin jostain katuvat kauriinsilmät ja selitän koko nyyhkytarinani väärästä paperista ja siitä, kuinka en ollenkaan muistanut että olisi pitänyt erikseen ostaa lipuke. Mies arvioi minua hetken ja sanoo: "Madame, onko teillä kolikoita?"
"Öh, joo."
"Käytte tuolta alhaalta ostamassa lipun, tuotte sen minulle ja sitten saatte mennä."

Minä tein kuten käskettyä. Vasta myöhemmin kävi mielessä, että siinä vaiheessa kun olin päässyt portaita alas, olisin ihan hyvin voinut jatkaa matkaa. Ei siellä enää ketään ollut.

Muuttuiko kortin uusiminen itsestäänselvyydeksi? Noh, ei tietenkään. Ajattelin, että tulostan Sen Oikean Paperin koululla. Paitsi, että koko opinahjossa ei ollut yhtä ainoaa avoimen tietokoneluokan JA toimivan tulostimen yhdistelmää.

Oletin, että metrojenhenki ei halua minun niissä matkustavan. Kaiva nyt vain suosiolla se polkupyörä naftaliinista ja kulje sillä, vaikka koko ajan sataakin.

Koukkasin kuitenkin kotona, odotin jonkin vieläkin menevän pieleen, mutta tulostin toimi, paperi huolittiin ja minulla on taas voimassa oleva matkakortti.

Seuraava mielenkiintoinen operaatio lienee se, jonka yhteydessä alan uusia junakorttini köyhälistön oikeuksia. Lupaan raportoida siitäkin, kiinnosti kansaa tai ei. Se on nimittäin luvassa tässä kuukauden sisään.

- - -
[Kuva: Petit zozio, CC by-nc 2.0]

Maailmassa eletään karnevaaliaikaa. Lillessä se ei juuri näy, näillä seuduin karnevaalihuuma keskittyy lähinnä kyliin ja pikkukaupunkeihin. Siinä pikkukaupungissa jossa työskentelen, Lillestä kolmisenkymmentä kilometriä metsään päin ja ihan Belgian rajalla, karnevaali on ilmeisesti yksi Ranskan laajimmista. Näin minulle on ainakin väitetty, että olisi suurimpia Nizzan ja Dunkerquen jälkeen. En osaa sanoa väitteen todenperäisyydestä, mutta ainakin kadut ovat olleet täynnä konfetteja jo muutaman päivän ajan, ja kun illalla kävelee asemalle, kadunvarren kapakat pursuavat mitä ihmeellisimmin puettua sakkia.

Eilen sitten oli Mardi Gras, se varsinainen karnevaalipäivä. Minä olin tiukasti töissä (kuten koko ajan tällä hetkellä, ensi viikolla on sertifiointi, joka tapahtuu kerran kolmessa vuodessa, joten nyt kiristetään suitsia), mutta koska kulkue kulki tuosta ihan selkäni takaa, musiikilta ei voinut välttyä. Ne eivät ole pieniä kaiuttimia ne. Täkäläiset ottavat asian vakavasti, vanhaiskodin asukkaatkin oli puettu hassuihin hattuihin ja karnevaalimeikattu kuten kuuluu.

Illasta sitten kun talsin väsyneenä aseman suuntaan, totesin, että jos joku uskaltaa heittää minua konfeteilla tai kananmunilla (joo, sitäkin tehdään, älkää kysykö) saatan haukkua viattoman juhlijan kovaan ääneen ja suomeksi. Todennäköisesti uhkaus suorastaan leijui ympärilläni, sillä selvisin junaan harmeitta.

Jossain vaiheessa kurkin vähän ikkunasta ulos, että miltä siellä nyt näyttääkään. Kyllä ne kovasti motivoituneita olivat, mutta on tästä vielä Rio kaukana. Ja kuten maaseudun keskellä kuvaan kuuluu, vaunuja vetivät traktorit... tai eksoottisimmillaan hevoset. Neljä valkoista hevosta. Kyllä minä olisin tehnyt Tuhkimon kurpitsavaunut semmoisten perään.

Rio ohoi, mä lähdin banaanilaivalla pois, sinua katsomaan, sinun naisiisi rakastumaan...

Kävimme tiistai-iltana katsomassa hienon elokuvan.

Harvoin olen saman leffan aikana sekä nauranut itseäni tärviölle, että sitten lopulta poistunut teatterista mykistyneensä ihmiskunnan typeryydestä. Näin pitää tehdä komedioita vakavista asioista.

Serbialainen La Parade (Parada) kertoo Belgradin ensimmäisen gay priden järjestelyistä. Päähenkilö Lemon on kaikki seutukunnan sodat käynyt entinen rikollinen, nykyinen judokoulun ja vartiointiyrityksen omistaja, jonka ajatukset hipovat äärioikeaa. Lemonin poika on jopa ihan rehellisesti skinhead. Tulevan avioliittonsa pelastaakseen Lemon joutuu kuitenkin suostumaan gay priden turvallisuudesta vastaavaksi. Poliisi kun kieltäytyy hommasta. Ympärille ei vain ole mikään itsestäänselvyys kerätä porukkaa.

Tarina on löyhälti tositapahtumiin perustuva, ja koskettavan ja järkyttävän siitä tekee sen kaikinpuolinen... läheisyys. Jos tämä tapahtuisi jossain isovanhempiemme aikana, voisi ajatella, että "maailma on jo muuttunut". Tai jos kaikki tapahtuisi jossain Ambumaassa, siihen olisi helpompi ottaa etäisyyttä. Mutta eletään vuotta 2009. Serbiassa, joka on loppujen lopuksi ihan kivenheiton päässä.

Tarinan loppukuvat voi paljastaa spoilaamatta. Siinä siirrytään ensimmäiseen varsinaiseen Belgradissa järjestettyyn gay prideen vuonna 2010. 400 marssijaa, 5000 poliisia... yli 200 loukkaantunutta. Joskus sitä ei vain voi ymmärtää.

Elokuva on kuitenkin etenkin komedia. Vakavasta aiheesta, mutta sille saa ihan rehellisesti myös nauraa. Henkilöt on, niin homoja kuin ganstereita myöten, vedetty vallan kliseisiksi. Tässä leffassa se toimii. Käykää katsomassa.

Todistetusti toista puoliskoani ei ole suorastaan pakotettu opiskelemaan vaimonsa äidinkieltä. Vaikka on kirjakin ja kaikkea. Nyt kuitenkin päätin, että pitää oppia muutakin kuin hyvaa yota ja kahville. Niinpä tulostin NEN sarjakuvien sivulta seinälle, tuohon tietokoneen taakse, muutaman opettavaisen sanan. Kovin intellektuellia keskustelua ei näilläkään käydä, mutta ainakin opettajaihminen hekottaa itsekseen.

Kuva: Eläinlajit tutuiksi, osa 55

Tää on vähän samanlajista kielen ja kulttuurinopetusta kuin taannoinen Kalakukko, KALAKUKKO (jolle sain taas hekottaa tätä lyhyttä blogihuomiota kirjoittaessani). Jostain tällaisesta se kai pitäisi aloittaa lasten kanssa. Aikuisten kohdalla en ole ihan yhtä varma tekniikan toimimisesta. Suomen kielen kurssia odotellessa...

Mikä olisi armaan lukijani suosikkiehdotus mahdollisimman outoon kielenopettamiseen?

Ranskassa puhutaan tällä hetkellä uutisissa kahdesta asiasta: armeijan joukoista Malissa ja sen sivuvaikutuksista, ja tasa-arvoisesta avioliittolaista. Eli siitä, joka avaisi avioliiton ja adoptiomahdollisuudet homopareille. Kyseisen lain läpivienti oli yksi François Hollanden vaalikampanjan lupauksia. Tämän hetkinen tilannehan on se, että maassa on olemassa PACS, pacte civil de solidarité, eräänlainen rekisteröity parisuhde joka voidaan solmia niin samaa kuin toista sukupuoltakin olevan kumppanin kanssa. Se ei kuitenkaan ole avioliitto.

Pähkinänkuoressa lakiehdotuksesta voidaan sanoa, että vasemmisto kannattaa ja oikeisto vastustaa. Konservatiiveilla on syynsä, jotka yleensä kiteytyvät siihen, kuinka Jumala määräsi avioliiton miehen ja naisen väliseksi ja siihen, kuinka lapsilla pitää olla isä ja äiti. Bref, ei siitä nyt sen syvemmin. Fifi kirjoitti viime viikolla oivasti vastustajien tilanteesta ja mielenosoituksesta Pariisissa.

Viime lauantaina järjestettiin ympäri Ranskan mielenosoituksia tasa-arvon puolesta, vähän niin kuin lämmittelynä (lumen keskellä ja) ensisunnuntaista Pariisissa järjestettävää suurempaa varten.

Ulkosavolainenkin kuoriutui mielenilmaisuja välttelevästä kuorestaan ja meni hetkeksi hengaamaan paikalle. Ei perhana, en jaksa ymmärtää kun yhtään millään pyhällä kirjalla tai perinteiden nimessä poljetaan ihmisten arkisia oikeuksia. Tai kuten Arkitehti toisaalla sanoi: Henkilökohtaisesti en ole antanut kenellekään tekopyhälle perhearvojen puolustajalle lupaa vastustaa homoliittoja minun perheeseeni vedoten...

Näkemistäni sloganeista lempparini oli ehkä: Le lobby des joailliers nous soutient. (Kultaseppien lobby tukee meitä.) Mutta kaikenlaista muutakin tarttui tämän taidokkaan valokuvaajan digitaaliselle filmille.

Isän plakaatti: "Haluan tyttärelleni samat oikeudet kuin minullakin on"

Minulla ei ollut plakaattia. Mutta oli ainakin lehmämpi pipo. En saanut kuin kaksi kommenttia, joista ensimmäisen tosin jo ennen kuin ennätin metroon saakka. Se oli mallia "pruui Mansikki".