*Laskee vuosia taaksepäin*

Ostin talvikenkäni kun olin ensimmäistä vuotta yliopistossa Jyväskylässä. Joulualennusmyynneistä. Eli siitä on aika tarkkaan yhdeksän vuotta aikaa.

Ne ovat hyvät talvikengät. Viinipunaiset matalat nilkkurit, Goretex-pinta eli käytännössä vesitiiviit. Pohja on jo vähän kulunut. Mutta käytän kenkiä vieläkin, kun sattuneesta syystä niiden käyttöpäiviä on ollut vuodessa alta viikon verran.

Tänään on yksi niistä päivistä.

Siperiasta tuulee. Tai ainakin eilisiltana saattoi olla ihan varma, että tuuli. Lumimyräkkä oli semmoinen, joka tunkee sitä satavaa valkoista ja kylmää jokaisesta paljastuneesta raosta iholle.

Aamu nousi kuin sellaisena, jota voisi odottaa pääkaupunkiseudulla joulun aikoihin. Useampi sentti nuoskalunta, joka kenkien ja renkaiden alla tallaantuu jäiseksi niljanteeksi. Huomasin asemalta töihin kävellessäni, että olin unohtanut kuinka paljon fyysisempää onkaan tarpoa lumessa/loskassa/jäällä kuin sileällä sulalla asfaltilla.

Ei se nyt sentään niin kamalaa ole kuin viime vuonna, kun erään aamupäivän aikana märkää lunta satoi kuin saavista kaatamalla, kaikki viemärit tukkeentuivat ja katujen ylityspaikat (metroaseman ympäristöstä puhumattakaan) muuttuivat viitisentoista senttiä syviksi jäisiksi lammikoiksi, joita ei voinut kiertää.

Ja yksi hyvä puoli on näissä talvipäivissä. Silloin kun ei sada lunta, taivaalla on omituinen valoilmiö, jota auringoksikin kutsutaan.

Anteeksi nyt armahat lukijani, tämä vallan unohtui viime sunnuntaina. Mutta ehkä viisaus kelpaa Nuutinpäivästä selviämiseenkin.

Mietin tovin, että laittaisinko tämän tekstin tuonne toiseen blogiin vai tähän, mutta menköön nyt otsikon "ihmetellään Ranskaa" -alle.

Olen jo aiemminkin maininnut, että hämmästyin siitä, kuinka vaatimaton oli Nizzan "iso" pääkirjasto. Eilen koin ihan vastaavan häkeltymisen, vaikka olisi pitänyt osata odottaa. Lillen (metropolissa lähemmäs miljoona asukasta) pääkirjasto on lainauskokoelmiltaan ehkä noin puolet Varkauden (25 000 asukasta) kaupunginkirjastosta. Tokikin on sanottava, että ei-lainattava kokoelma on huomatttavasti laajempi ja sieltä löytyy ilmeisesti myös hyvin harvinaisia lehtiä, mutta silti.

Kuva on turhan pieni, mutta ainoa jonka löysin. Siinä on pääkirjaston koko lainauskokoelma (kauno- ja tietokirjallisuus), lasten- ja nuortenosastoa lukuunottamatta.

Ja tämä on kuitenkin 100 000 kirjakaupan maa.

Aloin siinä sitten miettiä ääneen Facebookissa, että missä lienee vika. Onko kyseessä kulttuurista vai politiikasta johtuva asia, vai ehkä molemmista.

Vera arveli, että syynä ovat ehkä Suomea korkeammat lainauskorvaukset, mutta Sofia-yhdistys, joka valvoo tekijänoikeuksien maksamista kirjastohankinnoista, kertoi toisin. Ranskassa ei itse asiassa ole varsinaista lainastokorvausta. Kirjasta maksetaan kertakorvaus, "kirjastokorvaus", hankituista kappaleista. Ei suinkaan lainausmääristä. Se on kirjailijalle 2,29 € per ostettu teos, kustantajalle menee reilu euro. Vuosittainen summa on ollut 14 miljoonan euron luokkaa, yksittäinen kirjailija on saanut 150 - 10 000 euron potin.

Valikoimien taustalla lienee budjetin kapeus, mutta kysymys on myös kulttuurillinen. Tunnen tässä maassa paljon lukevia ihmisiä, jotka eivät käy oikeastaan koskaan kirjastossa. Kirjoja ostetaan paljon, ja kirjojen hinta on selkeästi halvempi kuin Suomessa. Ranskalaiset eivät ole kasvaneet sellaiseen kirjaston olemassaolon itsestäänselvyyteen kuin suomalaiset. Vertailuna voitaisiin kertoa, että Ranskan julkisilla kirjastoilla on noin 6,5 miljoonaa asiakasta, joista noin 5,7 miljoonaa oikeasti kirjastokorttiaan käyttävää, eli noin 10% väestöstä. Suomessa lainaajia on noin 2,3 miljoonaa, eli päälle 40% väestöstä.

Häpeäkseni (?) on sanottava, etten minäkään juuri ole käyttänyt kirjastopalveluja, opinahjojen kirjastoja lukuunottamatta. Ja silloin kun haluaisin jotain, en löydä. Kuten eilen. Ajatten ihan piruuttani lainata jonkin kirjoitusoppaan. Sellaisia on kiva lueskella. En löytänyt mitään sopivaa, ja lopulta kysyin. Ensin sain selittää edestakas ja ylösalaisin, että mitä oikein etsin. Sitten tämä oikein miellyttävä nuorimies penkoi hyllyjä hetken, kävi varastossakin ja lopulta totesi: "On meillä yksi, tiedän miltä se näyttää, mutten nyt muista nimeä. On varmaan lainassa."

Siitä keskustelu jatkui paikalliseen kirjoittajakulttuuriin. Täällä oppaat ja koulutukset eivät kuulu siihen. Suomessa on kaikenlaista kirjoittajakoulutusta, useamman vuoden kestävistä aina viikon kesäkursseihin. Monimuotoa ja nettikursseja. Ranskassa kirjallisuusopintojen kenttä on painottunut nimenomaan kirjallisuuteen, sen analysointiin ja tulkintaan. Kirjailijat tekevät kierroksen sellaisen kautta tai sitten vain tulevat... jostain. Itse kirjoittamista ei opeteta kovinkaan laajasti, eikä se ole samalla tapaa "kansanhupi" kuin Suomessa.

Pitäkää vain yllä myyttiä lukijakansasta siellä Suomessa. Ei se pahaa tee.

Harvemmin minulle käy niin, että varsin vilpittömästi ihastun silkkaan materiaan, mutta nyt on kyllä todettava, että viime päiviltä on jäänyt käteen kaikkea kivaa.

Alkuun se, joka on vaaleanpunainen (kaik on vaaleanpunaista, mikä mua vaivaa?) ja päätyi luokseni silkan mainostuksen ja onnettomuuskumppaneiden suositusten myötä. Sen nimi on Tangle Teezer ja se näyttää koiranharjalta. Mutta on kuitenkin tarkoitettu ihmisille, ja siinä tarkoituksessa voin todeta härpäkkeen erinomaiseksi jo muutaman päivän perusteella. Toimii jopa suihkussa hoitoaineen kanssa tapellessa.

Toinen tuore ihastukseni on halvempi ja ruskea. Pari euroa ja kyljessä lukee P2. Viimeinkin rajauskynä, jonka kanssa ei tarvitse riidellä. Ei valu eikä leviä, mutta väriä irtoaa silti.

Ja kolmas taas sitten on niin kallis, että toistaiseksi olen käyttänyt sitä vain korruptiolahjana saatujen testipakkausten muodossa. Jos Dior ei pyytäisi New Look -ripsiväristään kolmeakymppiä, saattaisin hyvinkin sortua merkkikosmetiikkaan. Mutta 30 € on kyllä selkeästi kipurajan yläpuolella. Hrr.

Jos muita tavaraihastuksia pitäisi luetella viime kuukausilta / vuosilta, niin niihin kuuluisivat mm. tupperware-leipälaatikko, tuulenkestävä sateenvarjo ja taskussa kulkeva intterwebs.

On vuoden ensimmäinen päivä.

Noin niin kuin perinteisesti Ranskassa ei pitäisi toivottaa hyvää uutta vuotta ennen kuin vuosi on oikeasti vaihtunut. Toimin kuten ympäristöni. Toivotan teille uudet vuodet nyt. (Vaikka tämä onkin ajastettu postaus. Juuri nyt olen matkalla Strasbourgiin. JEEEEEE.)

Ranskassa ei myöskään lähetetä joulukortteja, vaan cartes des vœux, toivotuskortteja, eli uuden vuoden kortteja. Niitä voi lähettää koko tammikuun ajan, ei ole mitää tiettyä päivämäärää. Kunhan vuoden alussa muistaa toivotella onnea tulevalle.

Mikä sitten on voeu?

Se tulee latinan sanansta votum («lupaus»). Se on eritoten Jumalalle tehty lupaus. Voi olla myöskin lupaus tehdä tai olla tekemättä jotakin. Siinä sivussa voeu on myös toivotus ja samaa alkuperää kuin latinan aneisiin liittyvä ex-voto.

Toivotuksen perusta on siis hyvinkin uskonnollinen. Mutta kun uskollisille lukijoilleni toivotan mes meilleurs voeux ja hyvää uutta vuotta, kukin saa siitä noukkia juuri sen verran hengillisyyttä kuin haluaa.

Olkoon tämä vuosi 2013 edellisiä parempi, toimivampi ja aktiivisempi.