Nonnih. Nyt on lammasmaisesti aika seurata bloggaajalaumaa ja vilkaista mennyttä vuotta. En edes ole vastarannanlammas, että tekisin inventaarion joskus mulloin kuin vuodentaitteessa.

Mitä jäi päällimmäisenä mieleen? Hmm, ehkä se, että tuntui ettei oikein mitään tapahtunut ja siltikin tapahtui niin pirusti.

Alkuvuodesta kirosin koulua, opintoja, opintoja ja koulua. Blogissakin näkyi kipeästi se, ettei elämässä oikeastaan ollut mitään muuta. Jonain päivänä tajusin, etten miestä lukuunottamatta tunne koko kaupungista kuin koulukavereita.

Huhtikuun lopulla elämänpiirini laajeni jopa läheiseen pikkukaupunkiin. 22 minuuttia junassa joka aamu ja joka ilta. Työharjoittelua sairaalassa ja kaivattua happea. Käytiin näköjään Pariisissakin, jälleen kerran.

Vuoden olennaisin tapahtuma sijoittui kesäkuun alkuun. Ulkosavolaisesta tuli Rouva Ulkosavolainen. Häät olivat pienet ja sievät ja sitäkin mukavammat. Ei tarvinnut harmitella mitään ja stressiäkin oli erittäin hallitusti. Sitä paitsi, olen oppinut käyttämään sormusta ja selittämään joka yhteydessä uutta nimeäni. Naimisissa oleminen on oikeastaan aika kivaa.

Olen vähitellen tottunut asumaan Lillessä. Ja sitten en kuitenkaan. Kun täällä ihan oikeasti sataa aina. Alan tuntea itseni käsittämättömäksi yhdestä asiasta vinkujaksi, mutta puolentoista vuoden aikana en ole nähnyt kolmea sateetonta päivää peräkkäin. Ellen sitten viime maaliskuussa. Hmm, silloin ehkä.

Elokuussa julistin alkaneeksi taistelun kuoriaislutikkatorakoita vastaan, mutten sitten vissiin koskaan kertonut, kuinka siinä kävi. Noh. Juuri Braderien jälkeisenä maanantaina ovikellomme soi, ja tuholaistorjujaksi esittäytynyt mies sanoi käyneensä naapurissa. Ja todenneensa, että talon kaikki muutkin asunnot pitäisi myrkyttää. Pisti kummaa ruskeaa liimaa sinne sun tänne ja siirsi jääkaappia. Yyyyygh, kuinka minua hävetti. Sen takana oli suorastaan yhdyskunta. Kaiken muun olin putsannut, mutta jääkaappia en tajunnut siirtää.

Otukset kuolivat. Joskin muutama myrkkytahra on vieläkin ihan varuilta jäljellä strategisissa paikoissa.

Syyskuussa kävin Suomessa katsomassa kylmää ja sadetta. Lämpimiä ihmisiä. Romaanileiri. Ehkä vuoden parhaita viikkoja. Hämmästyttävä tähtitaivas ja ihmisiä jotka puhuivat minun kieltäni.

Lokakuun lopulla yksi niistä tuli käymään luonani. Näimme kummitusjunan, suolistetun hevosen, mäyrän mekon alla ja etenkin Amanda Palmerin. Mukailimme Juicea ja joimme olutta. Hyvä viikko oli sekin, joskin keräsin kuukauden edestä univelkaa.

Loppuvuosi onkin sitten ollut melko tasaisen tappava. Opinnot jatkuvat. Työharjoittelu jatkuu. Istun junassa 22 minuuttia neljänä aamuna viikosta ja sen saman verran illalla.

Mitä muuta. Tuo toinen blogi on ollut miltei aktiivisempi kuin tämä, sillä kirjoittamisesta on ollut kirjoittamista paljon enemmän kuin "oikeasta elämästä". Ehkä saan nämä vielä joskus tasapainoon. Hetkittäin harkitsin yhdistäväni yhdeksi ja samaksi blogiksi, mutta palvelisiko sekään nyt sitten tarkoitusta. Olkoon toistaiseksi näin.

Vuosi 2013 alkaa varmaan aika lailla samaan tapaan kuin tämäkin on kulunut. Opintojen pitäisi kuitenkin loppua jossain vaiheessa, joten mistä tuotakaan tietää, mitä kaikkea saa kirjoittaa retrokatsaukseen vuoden päästä.

Kiitän uskollisia lukijoitani uskollisesta seurasta, mutten kuitenkaan vielä toivota parempaa ensi vuotta. Sehän toisi epäonnea. Odotellaan nyt vielä pari päivää.

Perinteisen Pienten eläinten virallisen joulukuvan myötä hyvän joulun tai vapaavalintaisen talvijuhlan toivotukset kaikille uskollisille lukijoilleni!

Saatte siinä sivussa myös valita joulumusiikiksi ihan sitä mikä parhaalta tuntuu, ohessa kaksi ehdotusta. Jotain kumman samaa näissä on...

Carol of the Bells

Carol of the Old Ones

"Lastuja" kuulosti niin isottelevalta otsikolta, että olkoon sitten päreitä. Hyvin satunnaisia asioita parin viimeisen viikon varrelta.

Meillä remontoidaan rappukäytävää. Ihan hyvä juttu sinänsä, se olikin karmeassa kunnossa. Mutta työmiehet saapuvat aamuseitsemältä ja hohottavat oven takana. Kun ääneneristystä on suunnilleen yhtä paljon kuin kahdessa paperiarkissa, niin sama kuin hohottaisivat eteisessämme.
Evakuoivat polkupyöräni. Yhtäkkiä se vain katosi. L. oletti jo, että sen joku oli varastanut käytävästä. Minun piti kolmasti käskeä kysymään työmiehiltä. Nehän sen olivat siirtäneet.
Nyt maalaavat rappuja. Ensin joka toisen. Ylös harppominen vielä onnistuu, mutta alas laskeutuessa niiden maalattujen askelmien välttäminen on vähintäänkin koomillista koikkelointia.

Sain myös pakettikortin. En tiedä, keneltä tuleva paketti on odottamassa, mutta sen hakeminen postista saattaa osoittautua mielenkiintoiseksi. Ei tuossa mitään, että ovat taas sekoittaneet etu- ja sukunimen, mutta se etunimi on kirjoitettu äärimmäisen eksoottisesti väärin ja sukunimellehän minulla ei ole henkkareita. Ehkä junakortti henkkarin ohessa kelpaisi. Jos maailma ei lopu, niin perjantaina joudan riitelemään postitoimistossa.

Ulkosavolaiset jouluvalmistelut etenevät ulkosavolaiselle tyypillisellä stressillä:
"Pitäisikö miettiä ruokaa? Mietitään nyt edes, mikä tehdään itse ja minkä tekee joku sopiva traiteur."
"Joululahjaostokset? Ainiinjoo. Ehkä lauantaina uskaltaudun kaupungille. Ehkä. Ehkä jossain laatikossa on jopa lahjapaperia."
"Koristeet? On meillä valot ikkunassa. L. sanoi että ovat kivat. Otan sen kehuna."

Tää on vähän samaa meininkiä kuin häävalmistelut. Lauantaiaamuna piti olla puunattuna ja laitettuna, ja torstai-iltana totesin vanhemmilleni, että "Sitä mekkoa pitäisi vähän laittaa, kiristää kainaloista. Joutaahan tässä vielä."

Lupaan kuitenkin, että saatte Pienten eläinten Virallisen Joulukuvan. Sitten aattona.
Sitä ennen voitte vaikkapa mennä Seimen ääreen tuohivirsut jalassa tai askarrella lahjapussin.

Pikkupakkanen tuoksuu savulta.
Joku laittanut saunan tulille.

Samanlainen hetki kuin kuusi kuukautta takaperin, öisen sateen jäljiltä kostea maa, aamuaurinko tuoksui muutaman askeleen mitalla mustaherukalta.

Hengenvedon ajan luulin olevani Suomessa.

Miinus kolme ehkä. Tai viisi. Koskaan en tällä tavalla palellut pohjoisessa samanlaisessa säässä. Vielä pohjoisemmassa.

Viritän jouluvalot verhotankoon.

Plus viisi ja sataa. Milloin ei sataisi?
Mutta minä henkäisen helpotuksesta, kun sisällä tarkenee viimeinkin.

Lauantai-ilta ja mojitoja. Opin, että pakasteessa minttu muuttuu mustaksi. En aio kokeilla itseni kanssa. Provencenhenkinen pöytäliina ja Alsacen valkoviiniä. Kaksi vierasta. Kolme kieltä. Mam'zelle ja mies.

Sunnuntaina nukuin enemmän kuin laki sallii.

On satunnaisia hetkiä, joina tajuan ranskalaistuneeni. Ainakin osin.

Silloin kun viiden euron viinipullo on kallis.

Silloin, kun edessä oleva kahvi-/tee-/kaakaomuki ja kädessä oleva keksi/leivonnainen tarkoittaa sitä, että se syötävä asia dipataan sinne juomaan. Sain itseni kiinni moisesta toiminnasta myös kotikotona Suomessa. Piti ihan selitellä. "Kun ne ranskalaiset..!" Mutta siis ihan mikä tahansa tökätään kuumaan juomaan. Piste.

Silloin kun olen kykeneväinen yhden palvelutapahtuman aikana sanomaan kahdesti merci ja kolmesti s'il vous plait. Noh, ok, se nyt oli jo vähän poikkeuksellista, mutta Suomenlomilla kassatytöt katsovat poikkeuksetta vähän pitkään, kun kiittelen.

Silloin, kun joutuessani ensimmäistä kertaa tekemiseen "uuden" työkaverin kanssa, teen automaattisesti nopean arvion siitä:
a) onko ihminen minua nuorempi ja
b) kuinka hän mahtaa sijoittua nokkimisjärjestyksessä minuun verraten.
Sitten päätän sinuttelenko vai teitittelenkö. Olen huono sinuttelija ranskaksi, mutta se hyvä puoli on olla "jo" kolmikymppinen rouvashenkilö, että ihan sujuvasti sinuttelen ainakin atk-puolen työharjoittelijapoikia.
Yksi vuosien takainen työpaikka oli siitä kiva, että siellä minulle sanottiin ensimmäisenä päivänä: "Täällä kaikki sinuttelevat toisiaan." Minulle ei tosin koskaan selvinnyt, koskiko se Isoa Pomoakin, mutta sen parin kuukauden ajan kiersin kaikki harvat puhuttelutilanteet jotenkin muuten.

Silloin, kun esimerkiksi labran vastaanotossa ojennan sujuvasti sairausvakuutuskortin JA lisävakuutuksen kortin ja osaan selittää, että "Eiku se Minttu on etunimi. Tuo on tyttönimi, ja tuo, joka näyttää etunimeltä on käyttönimi."

Silloin kun kellokortiton työaika tarkoittaa sitä, että paikalle tullaan ehkä yhdeksän maissa (jos SNCF suo) ja sieltä poistutaan joskus viiden pintaan (jos työ suo).

Silloin kun minusta on aivan normaalia, että -1°C on yyh kylmä. Siis ulkona. Sisällä suunnilleen +18°C on tarpeeksi. Eikä lämmitystä todellakaan pidetä päällä öisin. Tai silloin kun ei olla kotona. Tai niissä huoneissa joissa ei oleskella. Kiitos äiti, neulomasi villapaita on vävyn ehkä eniten käyttämä vaate. (Kyllä minä aikuisten oikeasti huolisin jonkun maalaisjärjellä varustetun immeisen tekemän eristyksen asuntooni, mutta se nyt on vähän saman sortin toive kuin yksisarviset.)

Silloin kun kirjakaupassa pistäytyessäni ostan kahden euron naistenlehteä todennäköisemmin kahden euron novellikokoelman.

Silloin, kun hypermarketin kassajono on ihan siedettävä jos siitä selviää pois varttitunnissa.

Silloin, kun itseasiassa en eksy hypermarkettiin kuin satunnaisesti, kun leivän saa leipomosta, vihannekset, hedelmät, kalan ja juuston torilta ja muu tarpeellinen löytyy kuitenkin viereisen kadun Lidl:sta.