Alkuhuomio: laitan hetkeksi (pariksi viikoksi ehkä) kommenttien valvonnan päälle, tulee turhan paljon roskakommentteja. Lopetan kiusaamisenne kun rauhoittuu.

Retroasuntokatsaus ei keskity retroasuntoihin, vaikka monet ovat melkoista retroilua olleetkin. Vaan lähinnä kyseessä on vilkaisu taaksepäin. Olen jonkin vastaavanlaisen joskus tehnytkin, kai, mutta kun tosiaan viime keväänä onnistuin kadottamaan kaikki kuvat tästä blogista, niin tehdään uudestaan.

Syyskuussa tuli täyteen seitsemän vuotta Ranskassa. Siihen on mahtunut... *laskee* kahdeksan asuntoa. Yhdeksän neliön asuntolahuoneesta sadan neliön kimppakämppään. Lautalattioita, vaaleansinistä kokolattiamattoa, hometta ja hienostokaupunginosaa ja etenkin usein aivan käsittämättömiä rakennusratkaisuja.

Ensimmäinen "asunto" oli itseasiassa asuntolahuone. Ne huimat yhdeksän neliötä. Hyvin tavanomainen yliopiston asuntola, joskin melko vasta remontoitu, ja olihan minulla sellainenkin ylellisyys kuin minikokoinen jääkaappi. Silloin, vuonna 2005, internetyhteyttä ei asuntolassa ollut tarjolla, asia lienee muuttunut sittemmin.

Ei minua ahtaus haitannut, mutta en ikinä tottunut ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen pitää yhteiskäytössä olevat vessat, suihkut ja keittiöt siisteinä. Niinpä suorastaan hihkuin innosta, kun ensimmäisten seitsemän kuukauden jälkeen tajusin avata suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja pääsin siirtymään viereisessä rakennuksessa olevaan yksiöön. Neliöitä tuplasti, mutta etenkin oma pieni keittiöntapainen ja oma kylppäri, joka oli tasan niin siisti kuin itse halusin. Siinä oli kyllä se mielenkiintoinen piirre, että "kalustetussa" asunnossa ei ollut keittiössä kuin allaskaappi ja vaatteille oli tasan tarkkaan yksi hylly ja yksi ripustustanko...

Siinä olin jopa vuoden ja siirryin 150 km itään, Strasbourgiin tekemään työharjoittelua ja sitten jatkamaan opintojani. Siellä vietettyyn puoleentoista vuoteen mahtui kaksi kimppakämppää. Ensimmäinen oli asuntona aika mainio, mutta sitä vuokrannut asunnonvälitysfirma halusi olla vittumainen, eikä tehnyt vuokrasoppariin muutosta. Ei sopimusta, ei asumistukea, liian kallis. Mutta olihan se kiva. Lautalattiat, katto korkealla, huoneessani helposti 18 neliötä. Kirjava olohuone.

Toinen kämppä olikin sitten hienostokaupunginosassa, ja melekoisessa kunnossa. Mutta olihan meillä vaaleansininen kokolattiamatto eteisessä ja vessaan hylätty televisio. (Kyllä, olen sittemmin kirjoittanut nämä kimppakämpät Vaaleanpunaiseen. Kaikella on esimerkkinsä elävässä elämässä...)

Strasbourgin jälkeen paluu takaisin Nancyyn, vajaaksi vuodeksi. Jostain syystä tästä asunnosta, kuten parista seuraavastakin, on kumman vähän kuvia. Mutta Nancyssa asuimme pienessä kaksiossa, pienellä kadulla joka taisteli paikastaan uusiorakennusten keskellä. Vaaleanvihreä keittiö, punainen porraskäytävä ja misère jonka muuttomieheni sittemmin tappoivat.

Nancysta etelään. Ensimmäinen asunto oli pikkukaupungissa, miltei juna-aseman vieressä. Se oli liian pieni meidän tavaroillemme ja siitä jäivät mieleen lähinnä jäinen lattia, hedelmävarasto alakerrassa ja etenkin käsittämättömän typerä suunnittelu, joka aiheutti sen, että seinät homehtuivat. Puoli vuotta riitti.

Nizzan asunto oli kiva, suosikkini tähänastisista. Vanhahan sekin oli, ja makuuhuone oli jostain kumman syystä sijoitettu vilkkaan kadun puolelle, eikä suinkaan sinne pihan puolelle, jossa olisi ollut rauhallista. Mutta kummaksi maalattu vessa, kaksi parveketta, lämmintä ja sijainti ihan sataman vieressä. Siinä kyllä viihtyi sen aikaa, mitä me olimme, puolitoista vuotta. Ei siitäkään kuvia juuri ole. Etelästä on muutenkin kuvia lähinnä ulkoa, rannalta ja kävelyretkiltä. Ei siellä sisällä eletty.

Nizzasta pohjoiseen. Tähän mennessä olen tosiaan kasannut 2200 muuttokilometriä. Täkäläinen asuntomme on isohko kaksio ghettokaupunginosassa, sinisiksi maalatut kaapinovet eikä minkäänlaista ääneneristystä. Maailman pienin kylpyhuone, vielä ahtaampi kuin se, joka minulla oli aikoinaan miniyksiössä. Tuskin tästäkään kuvia olisi, jollei mies olisi joku päivän innostunut moisia räpsimään. Hyvä niin. Tarkkasilmäisimmät muuten huomaavat, että Ikean kirjahylly on kulkenut sitkeästi matkassa mukana kaikki nämä vuodet. En aio luopua siitä vastakaan, saa olla olohuoneen nurkassa niin kauan kuin vain kestää kasassa

Entä seuraavaksi? Sen näkee sitten ensi kesänä. Eiköhän tästä johonkin muuteta. Tulee jo ennätys sinällään jos ollaan tässä kämpässä se miltei kaksi vuotta. Muuttokuviot ja asunnon vuokraamiset ilot on opittu, mutta joka kerta se vain stressaa yhtä paljon.

On taas näitä päiviä, että tekisi mieli vain nauraa ääneen, kun asiat on niin huonosti suunniteltu.

Aloitin uuden kouluvuoden. Tarkoittaa, että tappelen työkkärin kanssa. Työkkäri ei tietenkään ole auki kellonaikoihin, joina sinne pääsisivät töitä tekevät ihmiset, koska se on, yllätys yllätys, tarkoitettu työttömille. Puhelimessa on ihan turha toivoa hoitavansa mitään, vastaus on emmäätiiä ja käykää toimistossa, rouva hyvä.

Onneksi on mies, jolla on väljemmät aikataulut kuin minulla.

Vaihdoin junakortista toiseen. Tai siis yritän vaihtaa. Täällä on juniin semmoinen carte pass pass, elektroninen leimattava härpäke. Ihan kätevä, paitsi silloin, kun pitäisi vaihtaa kortille merkittyjä oikeuksia toisiin. Lähetä pyynnöt ja liput ja laput tiettyyn osoitteeseen. Sekä kopio pass passistasi. Saa vastauksena kirje: "kun teidän pitäisi lähettää myös se kortti". Mene asemalle ihmettelemään juttua asiaa hoitavan naisen kanssa, joka kirjoittaa punaisella kuulakärkikynällä kirjeen päälle, että "Ei kai se nyt perkele voi sitä korttiaan lähettää, kun se on käytössä. Lähettäkää itse kirje johon on ne oikeudet merkitty, niin minä lataan sen kortin täällä."

Jep, tehdään pojat juna. Jännityksellä odotan seuraavaa episodia.

Vaihdoin myös sähköyhtiötä. Kaikki toimii ihastuttavan internetitse... paitsi että pitää tulostaa paperi, jolla annetaan oikeus tehdä suoraveloituksia tililtä. Lähettää se, postitse, ja liittää mukaan tilitietolappu. Vaikka tiedot on jo annettu kerran netissä.

Eivät sentään shekkiä pyytäneet. Tämä on edistystä.

On tää varsinaista jet set -elämää.

Pistäydyimme lauantaina ulkomailla. Ihan noin melkein vahingossa. Tällä kertaa kohtaloksemme koitui Unescon maailmanperintölistallakin oleileva Brugge. Tai Bruges ranskaksi, ihan miten he haluavat.

Kaupunki oli varsin sievä. Vanhanaikainen ja vähän... pikkusievä. Keskusta oli täynnä turisteja jopa puolisateisena lokakuisena lauantaina. Kesällä en ehkä uskaltaisi tunkea sinne immeisten sekaan.

Bruggelaisia puistonpenkinjalkoja ihan Morrea varten.

Hoohailun, äärimielikuvituksellisen turistilounaan ja valokuvien räpisimisen lisäksi kävimme suklaamuseossa (hirmuinen tungos) ja lamppumuseossa (olimme miltei yksin). Jälkimmäinen oli oikeastaan mielenkiintoisempi, mutta minä olenkin vähän kumma.

Suklaisia käsilaukkuja.

Muniiko tuo suklaamunia?

Ja kuten aina, reissussa mukana Pienet Eläimet (ehdittiin pelata shakkiakin... En kerro kuka voitti.)

Ikkuna on niin korkealla
että siitä näkyy vain kulma
räystästä
ja taivasta.

Minä mietin hiljaisena hetkenä
että odottaisin yöhön
ja kiipeäisin katolle
tasapainottelisin
    punaisten
    kattotiilten
    päällä
ja kiinnittäisin räystääseen
gargoilin.

Huomaisiko sen joku?

Tällaisina lokakuun päivinä
    aurinko tarttuu hiuksiin
    lätäköt uhmaavat tennareita
    tuulenvire helman alla
tuoksuu talvelta

ja Marilynilta.

Hiljaiset hetket ovat omituisen punaisia.

Työarkeen paluu sujui juuri niin kuin sen voi olettaa sujuvan: kankeasti, ainakin tekniseltä kannalta.

Työhuonetta oli uudelleenjärjestetty ja minulla paikka nurkassa. Ei siinä, nurkka on ihan hyvä paikka, ikkuna pään yläpuolella ja oma pöydäntapainenkin. Uusi tietokone. Tai "uusi", mutta selkeästi uudempi ja paremmin hereillä oleva kuin edellinen. Ensimmäiset puoli tuntia menivätkin sitä konfiguroidessa. Hyvin mielenkiintoista on myös huomata, että yksi työn kannalta olennainen ohjelmisto puuttuu kokonaan, minulla ei ole oikeuksia asentaa koneelle mitään ja atk-vastaava on vielä kaksi viikkoa isyyslomalla. Ok, se hänelle suotakoon.

Toinen uudelleenasennettava oli työpöytä. Kuka suunnittelija voi olla niin idioottimainen, että laittaa työpöytään alas tason, joka estää tuolin työntämisen pöydän alle ja pakottaa pitämään jalat koukussa? Näköjään joku. Mietin ja suunnittelin siinä sitten eilen, jotta jos otan sen irti, hajoaako koko pöytä?
[ ] kyllä
[ ] ei
[x] ehkä

Päätin uskaltaa tänä aamuna, ja ruuvimeisselin unohdettuani avasin ruuvit saksien kärjillä. Hyvin toimi. Ei hajoa.

Pöytä on kyllä vieläkin liian korkea, mutta sille ei voi mitään. Paitsi ehkä tyynyn persien alle. Ja armas rannetukikoirani on... jossain.

Työnaloitus oli muutenkin mieltäylentävä operaatio. Olen varma, että räkätaudit ovat nenäliinojen ja Bepanthenin valmistajien salajuoni maan päällä luuhaavia viattomia ihmisiä vastaan. Viikonloppu meni ns. harakoille, kun makasin niistävänä sängyn pohjalla ja katselin puoli kautta Rookie Blueta. Se oli fiksuinta toimintaa, johon pääni kykeni.

Stressi ei vielä saa kovin kovaa nilkasta kiinni. Mutta kysykää uudestaan perjantaina tai vaikka kuukauden päästä. Jos mulla jo silloin olisi jonkinlainen käsitys gradun aiheesta...?