Tiedättekö mikä on kuoriaislutikkatorakka?

En tiedä minäkään, enkä edes halua ottaa kovin läheisesti selvää.

Tiedän vain, että yhtäkkiä niitä ilmestyi keittiöömme kahta eri sorttia. Enemmän kuoriaismaista ja enemmän torakkamaista. Monessa eri koossa, yhdessä ainoassa värissä. Hetken toivoin, että joku olisi lahjoittanut minulle gekon. Suljin kaiken syötävän purkkeihin tai minigrip-pusseihin, vaikka niitä ei kuiva-ainekaapin lähistöllä hengaillutkaan.

Tulivat jostain seinän välistä, putkia varten tehtyjä aukkoja pitkin, allaskaapin ja astianpesukoneen takaa.

Parin päivän ihmettelyn jälkeen kyllästyin, hain kaupasta myrkkyansoja ja pesin kaiken javelilla. Klooriahan ne eivät hätkähdä, mutta tulipahan edes puhdasta.

Nyt olen sitten hukutettujen ja liiskattujen lisäksi seurannut, kuinka satunnaiset ötökät ryömivät myrkkyansan aukkoihin.

Olen hieronut käsiäni yhteen ja harjoitellut machiavellilaista naurua:
"Muahahahahaa! KUOLKAA! Ottakaa myrkkyä käpäliinne, ryömikää takaisin koloihinne ja tartuttakaa kumppaninne."

Palaan todennäköisesti asiaan viikon päästä. Sodassa kaikki on sallittua.

Olen näköjään jättänyt blogin vähän sivuun.

Olen aina toisinaan tuijottanut mustaa taustaa ja tuota upeaa lammasta (se on upea, ette voi väittää muutakaan, sillä se on ulkosavolaisen omaa käsialaa). Olen miettinyt, että pitäisi sanoa jotakin, ja sitten suuri tyhjyys on veden päällä ja totean, että ei ole mitään sanottavaa.

Olen lomaillut. Semmoinen tekee hyvää vuoden mittaisen puristuksen jälkeen. Olen valvonut öisin, nukkunut päivisin, herännyt siihen kun L. kiskoo minua ylös ja sanoo "jos haluat tuoreita hedelmiä, nouse sieltä".

Olen kirjoittanut. 16 000 sanaa kahteen viikkoon. Ja sen päälle yhden raapaleen kun piti vähän keventää. Kerrankin olen kirjoittanut enemmän kuin miettinyt kirjoittamista tai puhunut siitä.

Sain työharjoitteluraportin tehtyä määräaikaan mennessä. Nyt on enää sen esittelyn valmistelu. Harjoittelusta pitäisi puhua tuomariston edessä 7. päivä. Varsinainen päivä. 7. päivä tulee myös täyteen seitsemän vuotta Ranskassa.

Seuraavana päivänä kiipeän sitten lentokoneeseen ja suoritan Suomi-osion lomastani.

Mutta sitä ennen on vielä luvassa yksi maailman suurimmista kirpputoritapahtumista, levittäytyvät tuohon parvekkeen alle. Jos tällä kertaa en sairastuisi, kuten viime vuonna. Silloin Braderie de Lille meni melkolailla sängyn pohjalla makaamiseksi, kuume hellitti vasta monta päivää myöhemmin.

Muoks:
Ainiin! Ja pitää tietty muistaa, että saan lokakuun lopussa vieraan Suomesta ja liikun hänen kanssaan Amandan Palmerin konserttiin. Tämä on ehdottomasti hyvä asia.
Or I could go to Anvers...

Aina joskus tulee vastaan pieniä arkisia hetkiä, joina muistaa, että ei asu Suomessa.

Otetaan nyt esimerkiksi Lille Plage.

Paris Plage nyt on ihan asia sinänsä. Se on ainakin joen varrella, jonkinlaista vesistöä näkyvissä, vaikka kuinka olisi umpilikainen Seine. Minähän tietysti naiivisti ajattelin, että täkäläisenkin version olisivat tehneet joen rannalle, tuolla kun nyt kuitenkin olisi puiston- ja metsänpohjaa moiseen tarkoitukseen.

Mutta ei. Olivat törkänneet sen tähän kivenheiton päähän meiltä, moottoritien ja kerrostalojen väliselle joutomaalle. Vesinäkymää kuvitelmissakaan. Kävimme sunnuntaina katsomassa uteliaisuuttamme. Olihan siellä hiekkaa, vähän nurmea, pirusti kakaroita ja kummaa jumputtavaa musiikkia.

Siinä sitten seisoin hiekkaa varpaiden välissä ja oli pakko todeta L:lle ääneen, että "Niin, kyllä Rivieran rannat tämän voittivat."

Tänä aamuna sitten, töihin mennessä tässä meidän lähimetropysäkillä seisoi lauma poliisi-immeisiä. Tarkistivat paperit jokaiselta metrosta poisjäävältä. Niin niiltä isoilta mustilta miehiltä kuin kovin valkoisilta mummoiltakin. Mieleni minun teki nykäistä hihasta ja kysyä, jotta oliko hommassa ihan jokin tarkoituskin, vain kuluttivatko vain tiistaiaamuaan.

Ranskassahan lain mukaan asukkaan on joka tilanteessa pystyttävä todistamaan henkilöllisyytensä. Henkkareita olisi siis periaatteessa kannettava mukana aina. Tunnustan, että olen paha ihminen enkä moista läpyskää kuljettele sunnuntaisilla torireissuilla tai satunnaisilla kävelylenkeillä.

Mutta niin.

Kävin kirjakaupassa, ostin kartonkiarkkeja ja kansion.
Kassamyyjäpoika pakkasi ostamani arkit kansioon etteivät rypisty, ja vielä sen päälle katsoi silmiin ja hymyili.

Huonompiakin kauppareissuja.

Kirjoitin työharjoitteluraporttia, kuten olen lähinnä tehnyt viime päivät. Sairaala on lomalla, pomoni on lomalla, meidän serviisimme henkilöityy suomalaiseen työharjoittelijaan. Pomo oli näköjään laittanut sähköpostinsa loma-automaattivastaukseen "tarpeen vaatiessa ottakaa yhteyttä Mademoiselle Caroleen. Hörähdin. Vielä oli neitiys jäänyt päälle, vaikka oikea sukunimi löytyikin. Joskin syy on varmaan yksinkertaisesti siinä, että ei osannut suomenkielistä nimeä kirjoittaa. Eipä tuossa, omansa on puolalainen, w:ta, c:tä, z:aa ja k:ta suunnilleen peräjälkeen.

Työharjoitteluraportti, niin.

Olisihan sen tietty voinut aloittaa vaikka pari kuukautta sitten, mutta näköjään en aloittanut. Tässä joskus kuukausi sitten aiheutin ihmisille suuria kauhistuneita ilmeitä kun totesin että "jaa, olen mä kansisivun tehnyt".

Nyt sit kirjoitetaan. Mutta eipä tässä, ei oikeasti ole mitään muutakaan tekemistä. Lisäksi kun olen yksin työhuoneessani, voin levittää kaikki paperini ja kamani pöydälle. Avata ikkunan, todeta että sairaalan kappelissa veisataan ja etsiä kuulokkeet laukusta.

Sori, mieluummin vaikka Scorpions kuin halleluja.

Muoks: tai itseasiassa miksei tämä Hallelujah.

Päädyimme viime viikonloppuna isolle kirkolle häiden perässä. Minä en ollut koskaan tavannut hääparia ja mieskin vain toisen puoliskon, mutta oikein kivaa oli silti. Tapasin samalla vaivalla myös miehen isän naisystävän, joka osoittautuikin oikein mukavaksi tapaukseksi.

Olin ensimmäistä kertaa mukana ranskalaisissa häissä. Tähän mennessä en ole vielä osunut kutsutuksi, läheisimmät kaverini ovat niukanlaisesti naimisiintyneitä. Tämä juhla oli vähintäänkin kirjava, kun tuore aviomies oli Antilleilta, vaimo vietnamilainen ja vierassakki juuri niin tasan monensorttista kuin odottaa voi.

Opin myös erään hyvin olennaisen etikettieron suomalaisiin häihin verraten: Ranskassa vieraatkin voivat pukeutua valkoiseen. Sitä siis ei ole varattu morsiamelle. Nytkin paikalla oli varmaan kymmenkunta naisihmistä (lähes) kokovalkoisessa mekossa. Ja minä kun pähkäilin etukäteen kaappiani tutkien, että "olisi kiva mekko, ja vähän käytetty, mutta kun en ilkeä, liikaa valkoista".

Päädyin sitten vihreään tanssiaismekkooni.

Tuollaiset täysin merkityksettömät etikettikummallisuudet kyllä saavat niskakarvani pystyyn. Onko tuolla niin merkitystä kuinka häävieraat pukeutuvat, kunhan eivät alasti tule? Heijastuspinnan Maria muuten kirjoitti aiheesta jo useampi vuosi sitten.

Noin muuten Pariisinreissu meni melko pikaisena, palasimme kotiin jo ihan ajoissa sunnuntai-iltapäivällä. Mutta rahtasin sentään L:n perässäni meleko täyteenahdettuun kirjakauppaan ja L: taas minut perässään ihmettelemään Cité Universitaire Internationalia (josta tämä tekstin kuvat). Onhan se joo vähän erinäköistä aluetta kuin useimmat yliopistojen asuntolat (tai Kortepohja).

Nojoo, tämä viimeinen kuva ei kyllä ole asuntolaa, tämä on Paris Plage. Jos ei Muhammed pääse rannalle, tulee ranta Muhammedin luo.